Takahashin haastattelu 6/2011

Yoshihiro Takahashia on haastateltu Anime-lehden numerossa 6/2011 Petteri Uusitalon laatiman tekstin ja erilaisten kuvien pohjalta.

Punaisen jättiläisen ja Sangatsu Mangan omistava Tammi järjesti Hopeanuolen tekijän Yoshihiro Takahashin Suomeen syyskuun alussa. Kirjakauppakierrosten lisäksi Takahashi vieraili myös Tampereen Traconissa, jossa haastattelimme häntä.

Vaikka Hopeanuoli onkin Suomessa tunnettu, harva täällä tietää, että olette tehnyt muutakin. Voisitteko kertoa hieman muusta tuotannostanne?

Ihan pokkareina julkaistavaksi asti päätyneet mangasarjani ovat olleet urheilusarjoja. Baseballmanga oli, ja karatemanga, ja jalkapallomanga.. Tuo viimeinen ei tosin päässyt pokkarijulkaisuksi.

Tappelukoirasta ja sen omistajasta kertova Shiroi Senshi Yamato on varmaan kuuluisin Ginga-sarjaan kuulumaton sarjani. Ai niin, oli muutakin kuin urheilua ja koiria - myös yksi poliisimanga. Se ilmestyi hieman varttuneemmille suunnatussa lehdessä.

Ilmeisesti juuri koirasarjoista teidät tunnetaan kuitenkin parhaiten myös Japanissa? Kotipaikkakunnallanne Higashinarusessa taisi olla muistaakseni Hopeanuoli-aiheinen seinämaalauskin.

Kunnantalon seinässä, kyllä. Noin neljä kertaa kymmenen metriä kooltaan. Piirsin sitä varten kuvan, ja se jäljennettiin seinään.

Minkä takia päätitte sitten lähteä monien muiden mangojenne jälkeen kokeilemaan nimenomaan koirahahmoista kertovaa sarjaa?

Jaa-a.. Lukijathan sen päättivät. Parasta lukijapalautetta tuli nimenomaan koirista kertovista mangoistani, joten siitä se lähti. Ja kuten sanottu, minua tosiaan pidetään nykyään nimenomaan eläinaiheisten sarjojen piirtäjänä. 

Kokeilemisen syy oli ihan vain se, että pidän koirista.

Lukijapalautteen seuraamisesta puheen ollen... sehän on nimenomaan se seikka, josta Shōnen Jump - lehti on kuuluisa. Oletteko piirtänyt Jumpiin muitakin sarjoja kuin Hopeanuolta?

Kyllä, pitkän aikaa Hopeanuolen jälkeenkin, koska minulla oli Jumpin kanssa julkaisusopimus, josta ei päässyt eroon, vaikka sarja olikin päättynyt. Mutta Orion ilmestyy Weekly Manga Gorakussa, joka on Nihon Bungeishan eikä Shueishan lehti. Samassa lehdessä ilmestyi myös Weed.

Nykyään tulee aika paljon pyyntöjä muiltakin kustantajilta, mutta melko lailla kaikki toivovat nykyään koira-aiheisia sarjoja.

Koirat, karhut ja karhukoirat

Ginga-sarjat ovat kaikki melko lailla vanhan kaavan mukaisia poikien tappelusarjoja, joissa miehekkyys, isänmaallisuus ja muut samuraityyliset kovat arvot ovat keskeisessä roolissa. Koirat kenties sopivat erityisen hyvin tällaisten sarjojen hahmoiksi, koska nehän ovat tunnetusti johtajilleen uskollisia eläimiä. Mitä mieltä olette asiasta itse?

Olen saanut sellaisen käsityksen, että kun ihmishahmot laukovat viileitä ja suurieleisiä repliikkejä, eivät nuoret lukijat välttämättä niele niitä ihan purematta. Kun hahmot ovat eläimiä, hieman kliseiset ja pateettisetkin julistukset tuntuvat jotenkin paljon luonnollisimmilta.

Kenties kyseessä on hieman samantyyppinen ilmiö kuin siinä, miten lapset haluavat sulkea korvansa aikuisten saarnoilta, mutta kuuntelevat ilolla eläinhahmojen kertomia opetuksia ja neuvoja.

Koira-aiheisia poikien tappelumangoja ei juuri tunnu olevan teidän töidenne lisäksi, vaikka muunlaisia koirasarjoja onkin. Olisiko tähän osuutta sillä, että teistä on tullut sillä saralla niin nimekäs tekijä, että jokaista uutta kokeilijaa vain verrattaisiin teihin?

Näin siinä varmaankin on käynyt. Kyllähän koiramangaa tosiaan on, mutta aika pitkälti ne sarjat ovat sitten huumoria.

Eläinhahmot ja huumori tuntuvat jotenkin olevan melko perinteinen ja hyvin toimiva yhdistelmä..

Makoto Kobayashin kissa-aiheinen huumorisarja What's Michael? esimerkiksi on todella suosittu.

Karhut ovat Ginga-sarjoissa näkyvissä osissa äärimmäistä pahaa edustavina vastustajina, vaikka myöhemmin tulikin mukaan susilaumoja ja Weedissä jo geenimanipuloitu mutanttikoirakin. Mikä sai teidät tekemään karhuista pahiksia? Vaikuttivatko asiaan kansantarinat tai vanhat tositapaukset, kuten kuuluisa Sankebetsun karhutapaus vuodelta 1915?

Se, missä talviunestaan kesken talven herännyt karhu tappoi kyläläisiä Hokkaidolla? Kyllä, olen lukenut tapauksen pohjalta tehdyn kirjan Kuma arashi. Kyllähän se siellä taustalla varmasti osaltaan oli.

Luin, että kyläläiset pelasti silloin muualta kutsuttu karhunmetsästäjä, joka lähti jäljittämään karhua, vaikka lumimyrsky oli tulossa. Se toi mieleeni Hopeanuolen. Etenkin sen alussa on pitkälti tietyn vanhan maailman rajaseutufiilis - eletään pohjoisessa lähellä luontoa aseiden ja koirien kanssa, ja karhut ovat ihan naapurissa.

Juonen kehitys

Hopeanuolen juoni on rakennettu mielenkiintoisella tavalla. Armeijakunniksi jaetut joukot lähtevät hakemaan vahvistuksia, ja kun lopulta palataan takaisin, Akakabuto on linnoittautunut vuorelleen ja laittanut väliasemiin kenraalinsa, jotka pitää ensin voittaa järjestyksessä. Tämä kaikki muistuttaa hieman jonkinlaista Sengoku-kaudelle sijoittuvaa sotatarinaa..

Konsoliroolipelit alkoivat siihen aikaan olla suosiossa Japanissa, joten mietin, että samantapainen rakenne välipomoineen voisi olla ihan hauska mangassakin. Oikeastihan karhut eivät rakenna mitään linnoituksia, eivätkä muutenkaan käyttäydy sillä tavalla. 

Alkuperäinen ajatus oli päättää sarja siihen, että suuri koiralauma lähtee hyökkäykseen karhuja vastaan, ja jättää loppu avoimeksi. Kustantaja kuitenkin pyysi, että antaisin lukijoille kunnon taistelun.

Sarja jatkui vielä senkin jälkeen, kun Akakabuto oli voitettu. Oliko tämäkin kustantajan toive?

Kyllä, näin siinä kävi. Jatkoin mangaa sillä susijuonikaarella, mutta siitä ei tullut niin kovin suosittua, ja sarja sitten lopetettiin.

Näin Jumpissa tosiaan monesti kuulemma käy. Hopeanuoli päättyi siihen, mutta Weediä tuli sen jälkeen harvinaisen monta pokkaria. Siinä välissä ehti vierähtää aika monta vuotta, ja lehtikin oli vanhemman kohdeyleisön lehti, joten uskotteko, että suurin osa Weedin lukijoista oli aiempia Hopeanuolen lukijoita?

Vaikuttaa siltä, että tällaisia tapauksia oli tosiaan aika paljon. Hopeanuolta lukeneet entiset lapset lukivat myös Weediä ja suosittelivat sarjaa sitten omille lapsilleenkin.

Tuntuu, että vuosituhannen taitteessa aloitettiin monia sellaisia sarjoja, jotka olivat tavallaan nostalgiajatko-osia sellaisille vanhemmille lukijoille, jotka olivat aikoinaan lukeneet tekijän aiempaa sarjaa nuorempana. Esimerkiksi entinen avustajanne Tetsuo Hara aloitti samoihin aikoihin Fist of the Blue Skyn epäsuorana jatko-osana Fist of the North Starille..

Weed taisi olla itse asiassa ihan ensimmäisiä tällaisia, ja sitten kun se menestyi, alkoi tulla muitakin. Fist of the North Starin lisäksi Kinnikuman sai jatko-osasarjan myös City Hunter samoista hahmoista kertovan Angel Heartin - ainakin ne tulevat mieleeni. Se taisi tosiaan oli jonkinlainen buumi.

 Elämää Shōnen Jump-mangakana

Millaista oli piirtää Shōnen jumpiin 80-luvulla? Lehti oli silloin pitkälti erilainen kuin 90-luvulla tai nykyään- päätoimittaja oli silloin toinen, ja hänen näkemyksensä lehden sarjoista näkyi vahvana.

Näin se oli. Fist of the North Starin entisestä toimittajasta tuli lehden päätoimittaja, ja koska se sarja oli ollut hitti, hän teki koko lehdestä aika karskin ja vakavan toimintalehden. Tämä sitten vaikutti myös lehden suosioon, joten se ei ollut hyvä ratkaisu.

Huumorista mentiin vakavaan toimintaan, ja vasta Dragon Ballin myötä huumori alkoi tulla takaisin.

Toisaalta Dragon Ball vain alkoi huumorisarjana ja kehittyi vakavaksi myöhemmin. Se tuntuu olevan aika yleistä, sillä samoin kävi esimerkiksi Kinnikumanille.

Veikkaisin, että osittain syy tähän vakavoitumiseen ja taistelupainoitteisuuteen siirtymiseen oli konsolipelien suosionnousu, joka tapahtui samoihin aikoihin.

Miten Jumpin pienempiin lehtiin piirtäminen eroaa jumpiin piirtämisestä?

Sisällöllistä eroa ei sanottavasti ole, koska minulta halutaan nykyään nimenomaan ihan samanlaista mangaa kuin mitä piirsin Jumpiin. Tässä välissä tosin piirsin jonkin verran ihan nuorille suunnattua jalkapallosarjaa, ja silloin piti ajatella sisältöäkin siltä kannalta. Sikäli pienempiin lehtiin piirtäminen on toki vapaampaa kuin Jumpiin piirtäminen - saa puuhailla pitkälti mitä haluaa.

Shueisha pyrki silloin painottamaan enemmän lehden kuin pokkarien myyntiä, joten kilpailu Jumpissa oli kovaa. Vaikka pokkarit olisivat myyneet paljonkin, lasku itse lehden suosiomittauksissa saattoi katkaista sarjan armotta. Nykyään niin ei enää tehtäisi.

Jumpissa alkoi ainakin siihen aikaan 16 uutta sarjaa vuodessa, joten siltä kannalta aikani siellä oli hyvin rankkaa, suorastaan sotatila. Tosin Hopeanuoli alkoi, kun olimme vasta menossa ylöspäin. Parhaimmillaan Jumpin painosmäärä oli 6,5 miljoonaa kappaletta viikossa, ja painoksesta myytiin noin 90 prosenttia.

Siihen aikaan Dragon Ball ja Slam Dunk olivat molemmat kovassa huudossa. Sittenhän ne molemmat loppuivat peräkkäisinä vuosina, 1995 ja 1996.

Ne, ja Yuu Yuu Hakusho vuonna 1994. Nämä olivat siihen aikaan se kova kolmikko, joka määritti pitkälti sen suunnan, johon sitten lähdettiin.

Jump on perinteisesti ollut nuorien ja uusien piirtäjien lehti. Alun perin se oli sitä pakosta, kun uuteen lehteen ei saatu nimekkäitä tekijöitä, mutta nyt tuoreita taiteilijoita pidetään suorastaan lehden kulmakivenä ja suosion salaisuutena.

Näinpä. Jumpiin on helpompi päästä kokeilemaan kuin moneen muuhun lehteen, mutta sieltä on myös helpompi pudota. Suurimmalle osalle niin käy, ja niin meinasi käydä myös minulle.

Viivojen saaminen paperille 

Millaisella viikorutiinilla työskentelette nykyään, kun töitten loppumisesta ei enää ole vaaraa eikä meno muutenkaan ole niin intensiivistä kuin nuorempana?

Vapaa-aika ei ole sanottavasti lisääntynyt, vaikka olenkin kehittynyt nopeammaksi piirtäjäksi. Piirrän nykyään Orionia 24 sivua viikossa. Varsinainen piirtäminen vie avustajien kanssa kolmisen päivää, ja loppuaika menee tarinan miettimiseen.

Entä piirrättekö edelleen samoilla tekniikoilla ja työtavoilla kuin aiemmin?

Kyllä, samat välineet ovat käytössä. Suunnitteluvaiheessa luonnostelen aluksi kokonaisen aukeaman, sen ruutujaon ja hahmojen sijainnit ruuduissa, minkä jälkeen jokainen avustaja kopioi sen omiin lehtiöihinsä.

Hahmot piirrettyäni annan sivut eteenpäin avustajille, jotka piirtävät taustat ja lisäävät harmaasävyt ohjeiden mukaan.

Koiria luulisi olevan melko vaikea aihea tappelusarjalle, koska niiden kehonkieli ja ilmeet ovat rajallisempia kuin ihmisillä. Taistelutekniikatkin ovat lähinnä puremista ja heittämistä. Miten saatte pidettyä yllä vaihtelua ja mielenkiintoa?

Sepä se suurin ongelma usein onkin! Tasapainottelu realismin - etenkin realistisen ja tunnistettavien koirarotujen - ja ilmeikkyyden välillä on hankalaa. Ilmeet ovat erityisen hankalia. Minun on täytynyt esimerkiksi joskus käyttää kasvoilla olevia hikipisaroita, vaikka koirat eivät oikeasti hikoilekaan.

Puhuvat koirat ja suomalaiset  

Hopeanuoli alkaa kovin erilaisena sarjana kuin mikä Ginga-saagasta sittemmin kehittyi. Oliko suunitelmana alun perinkin jättää ihmishahmot myöhemmin pois ja keskittyä pelkästään villikoiriin?

Ei ollut. Alun perin olin ajatellut, että koirat sarjassa eivät puhuisi lainkaan, vaan jatkettaisiin samalla tavalla koko ajan. Kolmentoista viikon kuluttuakaan - kolmannessa pokkarissa - sarja ei kuitenkaan ollut saanut kovin paljon suosiota ja alettiin puhua lopettamisesta.

Toimituksesta ehdotettiin, että kokeile nyt laittaa ne puhumaan. Päätin tehdä niin, vaikka siihen asti olin ajatellut, että se ei olisi järkevää. Ja silloin suosio lähti nousuun.

Ja sitä sitten tuli parkymmentä vuotta jatkettua.

Niin. Kenties lukijoiden oli ollut vaikea päästä sisälle koirien sielunelämään ja ajatuksiin ilman puhetta.

Totta. Muutenhan sitä joutuisi käyttämään jatkuvasti kertojanääntä, joka on hieman vanhanaikainen ratkaisu.

Sillä tavalla tekstiäkin tulisi ihan liikaa ja manga olisi ihan liian raskasta luettavaa.

Olen jatkanut tätä samaa saagaa melko pitkään, sillä Orionissa on nyt menossa jo kolmas sukupolvi. Joskus olen miettinyt, että alkavatkohan lukijat jo kyllästyä. Toistaiseksi ei ole tullut mieleen tarpeeksi vahvoja hahmoja, joilla voisin siirtyä pois Ginga-jatkumosta jonkin muun pariin.

Hopeanuoli on tunnetusti erittäin suosittu täällä Pohjoismaissa, etenkin Suomessa. Amerikassa sitä tunnetaan tuskin lainkaan, ja sen paikan nostalgisena klassikkona on vienyt pitkälti Dragon Ball Z. Mistä arvelette tämän johtuvan?

Japanilaisilla ja suomalaisilla on kenties jotain yhteistä.

Tarkoitatko, että molemmat ovat varautuneita ja juroja kansoja, jotka elävät lähellä luontoa?

Kenties niin. Alun perin ajattelin, että kenties lumimyrskyt ja muu ympäristö ovat se, mikä Gingassa suomalaisia viehättää. Mutta toisaalta nyt kun olen täällä Suomessa ja nähnyt vähän paikallista luontoa, olen itsekin tullut siihen tulokseen, että kenties se yhteisyys on tosiaan enemmän luonteessa.

Kun ihmiset ovat täällä tulleet hakemaan nimikirjoituksia, he eivät ole metelöineet, tyrkkineet tai tulleet suoraan päälle, vaan olleet varsin ujoja ja omaa tilaa kunnioittavia.