lauantai 7. syyskuuta 2019

Yokote Manga Museon oheistuotteita

Tilasin kesäkuussa Urumista joitain Yokote Manga Museon oheistuotteita. Nyt olen viimein saanut ne omiin käsiini.

Ensimmäisenä on luvassa avaimenperiä sekä pinssejä. Pääosin pidän näiden kuvista, vaikka Sakura ja Weed niityllä on jo niin nähty. Ehdoton suosikkini kaikista on Gin-avaimenperä. Ihanaa nähdä oheistuotteita GNG:n piirrostyylillä.

Hinnat lähemmäs 18 e kappale.

Toisena Ginga-aiheisia karkkeja. Pussissa on yhteensä 12 karkkia: neljän erin mangakan hahmoja ja kolme Weed/nuori Gin karkkeja.

Olisin halunnut nähdä ilman muuta enemmän karkkeja itse koirahahmoista. Tällöin tuntuu vähän tylsältä, että Weed/Gin on päässyt vain ainoaksi edustamaan. Ihan hauskaa omistaa nämä, vaikka hahmot näyttävät aika pälleiltä. Weedissä/Ginissä ärsyttää eniten ruma rajaus kuonon ympäri.

Hinta 11,90 e.

Kolmantena nähdään GDW:n muovitasku, joka on yksiä lemppareitani. Olen aina tykännyt juuri tästä mangakuvasta, jolloin on hienoa nähdä se oheistuotteessa. Pidän siitäkin, että koko kuva ns. täyttää muovitaskun. Harvinaisimmissa muovitaskuissa kuvat kun ovat aika pieniä.

Hinta 14,90 e.

Neljäntenä valkoista ja vihreää washiteippiä. Sitä käytetään esim. erilaisten kirjeiden sekä vihkojen koristeluun. Valkoisessa teipissä sivuilla nähdään hahmot Gin, Yukimura, Koyuki, Akame, Tesshin, Joe, Jerome, GB, Mel ja Ken. Vihreässä on hahmot Gin, Yukimura, Koyuki, Akame, Tesshin, Joe ja Jerome. Vihreässä teipissä hahmot on kirjoitettu kanjeilla, kun taas valkoisessa länsimaalaisittain.

Kivan erikoisia oheistuotteita nämäkin. Ehkä vähän enemmän pidän valkoisesta teipistä, koska siinä on enemmän hahmoja ja hahmot erottuvat väristä paremmin.

Hinta 17,90 e.

Viidentenä romanttinen kuva Weedistä ja Koyukista postikortin muodossa. Ihanan vaaleat sävyt ja kirsikkapuut tuovat mieleen Japanin. 

Hinta 6,90 e.

Kuudentena julisteet Weedistä ja Ginistä hyppäämässä. Weed näyttää aivan upealta. Todella tyylikäs ja samalla yksinkertainen juliste. Pidän myös Ginin julisteesta, koska onhan kyseinen kohtaus varsin legendaarinen. Lisäksi siinä on jotain vanhanaikaista haaleutta, mikä tekee siitä erityisen hienon.

Hintaa kummallakin 26,90 e kpl.

Lopuksi sain viitisentoista kappaletta Las Warsin postikortteja kaupan päälle. Urumissa oli nimittäin ainakin elokuun aikana meneillään Hopeanuoli-kampanja, jolloin tilauksen yhteydessä sai näitä. Jos vain osti Ginga-aiheisia juttuja.

Kuva on Last Warsin 8. osan kannesta.

Todella laadukkaita ja ennen kaikkea vielä normaalia postikortteja isompia. Ei voi kuin ihailla.

maanantai 26. elokuuta 2019

Tenka on GDWO:n pettymys

Olemme saanet GDWO:n kokonaan suomeksi. Sen myötä etenkin oma mielipiteeni Tenkasta on muuttunut ihan täysin verrattuna siihen, mitä ajattelin hänestä japaninkielisten mangojen pohjalta.

Tenka ilmestyy osassa 12 ja silloin tykästyin häneen pitkälti hyvin erikoisen ulkonäön takia. Onhan esim. Hougen tästä syystä yksiä suosikkihahmojani ja sen myötä kuvittelin saavani Tenkasta jotain vastaavaa. Pystyihän Tenka jopa hypnotisoimaan ja tappamaan lintujakin pelkällä katseellaan. Moni ei tykännyt tällaisesta erikoisuudesta tuohon aikaan, mutta itseäni se sytytti kovasti. Tenka vaikutti olevan jotain muutakin kuin pelkkä rivisotilas.

Nyt suomeksi luettuna taas en ymmärrä hahmoa yhtään. Tenka alias Valtias kuvittelee olevansa joku suuri Japanin herra, mutta silti hänellä ei ole minkäänlaista karismaa. Missään ei ole oikein edes selitetty, että miksi häntä seurataan. (On varmaan hypnotisoinut kaikki alaisensa.) Ainoastaan Gennain kohdalla tämä on jotenkin ymmärrettävää. Mutta pidän Gennaitakin fyysisesti voimakkaampana kuin Tenkaa. Tästä näkökulmasta ajatellen tuntuu tyhmältä, että Gennai seuraa Valtiasta.. Tenka ei myöskään pääse missään vaiheessa näyttävästi taistelemaan. Osassa 16 hän hypnotisoi Akakamakirin, mikä ei ole yhtään vaikuttavaa. Masamunekin olisi pystynyt ihan toisenlaiseen suoritukseen taistelutaitojensa kera.

Minua myös ihmetyttää Tenkan suhde hänen alaisiinsa. Gennai ja Shiro ovat hyvin uskoutuneita palvelemaan johtajaansa. Masamunen porukka jopa kiduttaa Shiroa, mutta siltikään hän ei kerro Tenkan ja laumalaisten sijaintia. Tämä jos mikä on ihailtavaa, mutta Tenka suhtautuu tähän todella typerästi. Kun Shiro myöhemmin palaa, on Tenka lähinnä pettynyt hänen suoritukseen. Hän ei yhtään huomioi sitä, missä kunnossa Shiro on. Shiro sen sijaan toivoo edelleenkin, että hän saisi kuolla. Shiron puheet tekevät vaikutuksen Tenkaan ja Tenka pitää sitä merkkinä uskollisuudesta. Tenka jopa käskee Gennaita toteuttamaan Shiron toiveen kuolla Valtiaan puolesta..

Millähän logiikalla Tenka ei osaa arvostaa sitä, ettei Shiro kertonut sijaintia vihollisille? Tenka haluaa niin kovasti, että häntä ihaillaan sanoilla. Mutta Valtias ei välitä kuitenkaan piirun vertaa alaisistaan saati sitten ole valmis kuolemaan heidän puolestaan. Tässä kohtaa Tenka tuntuukin kovin sairaalta johtajalta. Hougen tapatti alaisiaan, jos he epäonnistuivat. Mutta Valtias vielä oikein rohkaisee alaisiaan kuolemaan, koska hän on niin narsistisen tärkeä. Hieno johtaja, kun ei tee mitään alaistensa hengissäsäilymiseksi. Alaiset ovat vain häntä varten.

Tenkan karismaa syö myös se, että hän oikein haluaa Unsaista itselleen suojelijan osassa 17. Unsain jopa pitäisi tappaa Masamune Valtiaan puolesta. Toisin sanoen Tenka on hyvin laiska turhake, joka ei pysty mihinkään yksin. Hänen ympärillään on oltava jatkuvasti alaisia suojelemassa. Eikö se nyt vähän ole noloa, että Tenka on riippuvainen muista ja oikein haluaa olla suojeltavana johtajana?

Tenka vaikuttaa myös todella typerältä osassa 30, kun hän oikein "antaa" Weedille arvonimen Idän kenraali heidän lyötyä Kurohabakin. Tuossa kohtaa Valtias voisi olla vain hiljaa. Kaiken huipuksi Tenka vielä sanoo, että nyt tämä kaikki maa kuuluu hänelle. Kunhan toiset ensin tekevät sen likaisen työn, niin hän voi vain tulla paikalle ja kerätä koko potin itselleen.

Minua kieltämättä raivostuttaa se, ettei yksikään Ohun soturi antanut Tenkalle kunnolla kampoihin saati kyseenalaistanut hänen motiivejaan. Gennai onnistui sentään vähän irrottautumaan Valtiaasta. Mutta Tenka sai koko ajan pysytellä siinä uskossa, että kaikki mitä hän tekee on ok. Weed tai Gin olisi ihan hyvin voinut opettaa johtajuutta toisesta näkökulmasta. En kyllä usko, että Tenka muuttuu sen paremmaksi Last Warsin puolella. Toivon vain hartaasti, että hänestä päästäisiin kohta eroon.

lauantai 10. elokuuta 2019

Hänhän elää!

Tämä aihe koskee juonipaljastuksia Ginga Densetsu Noah sarjasta. Jos et ole yhtään perillä sarjasta, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Ei ole kauaakaan, kun sarjaan liittyen paljastui mitä erikoisin ja yllättävin käänne.

Tämä Noah onkin jo GNG:n ajoilta tuttu Hyena, joka on vain vaihtanut nimensä.

Olin itse äärimmäisen yllättynyt, kun kuulin tästä tapauksesta. On nimittäin kaukaa haettua, että juuri Hyena palaisi kehiin. Yhteen aikaanhan yhtä Tenkan riveissä ollutta koiraa luultiin juuri Hyenaksi. Mutta nyt Hyena on ilmestynyt ilmielävänä ihan omana itsenään.

Mites sitten hahmo on elossa? Pitkäänhän luultiin, ettei esim. Sniperiä tultaisi näkemään enää. Mutta niin vain hänkin ja Ben selvisi virtauksesta. Näin ollen Hyena on aika samaa luokkaa heidän kanssa. Voisin hyvin kuvitella, että Hyena olisi luullut Sniperin tappaneen Benin. Tästä epäluuloisena Hyena lähti pakomatkalle peläten, että Sniper vielä tappaa hänet petturina. Hyena pysyikin poissa kuvioista ja vaihtoi nimensä. Näin hän pystyisi suojelemaan omaa nahkaansa paremmin.

Mutta nähtiinhän Hyenaa haamuna muulloin? Itse olen aina vähän ajatellut niin, että Ohun soturit ovat ns. päässään halunneet nähdä kuolleita ystäviään. Tätä ei ole välttämättä oikeasti tapahtunut kerronnasta huolimatta. Eli en pidä tätä mitenkään kiveenhakattuna.

Hyena nähtiin GDW:n puolella myös ottamassa erästä Ohun soturia vastaan kuolemanporteilla. Noh, tämäkin vähän liittyy edelliseen. Kenties koirat ovat aina vain luulleet Hyenan kuolleen? Hänen epäselvä kohtalonsa teki sen, että noin vain ajateltiin automaattisesti.

(Itse luulin pentuna GDW-mangaa lukematta, että esim. Kurotora kuolisi sarjassa. Tämä GDW:n lopputunnarissa olevien hahmojen pohjalta, joissa on aika paljon kuolleita.)

Onhan tämä erikoista myös siksi, ettei Takahashi ole esim. koskaan pitänyt Hyenasta. Mutta onhan hänen mielipiteensä hahmosta muuttunut sen jälkeen, kun hän teki Hyenasta rohkeamman. Ehkä nyt on oiva tilaisuus jatkaa hahmon kehittämistä.

Mahtavaa, että Ginga-sarjassa tapahtuu yhä kohauttavia asioita. Takahashi ei tällä toiminnallaan mennyt pilaamaan yhtään mitään. Päinvastoin! Hienoa saada vanha hahmo GNG:n puolelta takaisin kehiin, kun niin monen kohtalo jäi arvoitukseksi (Chutora, Mutsun muut kenraalit paitsi Kisaragi). 

lauantai 25. toukokuuta 2019

Uutta keräilyintoa

En ole pariin vuoteen ostanut Ginga-aiheisia oheistuotteita. Nyt olen pitkästä aikaa löytänyt puuttuvia helmiä kokoelmaani.

Ehkä yksi merkittävin löytö oli harvinainen, istuva Weed-kännykkäkoru. Koru on ollut joskus mm. Weed Worldeissä järjestettävän kilpailun palkintona. Ja ilmeisesti näitä on jaettu myös Takahashin suomenvierailulla fanitapaamisissa. 

Pidän kovasti noiden kartonkien? kuvista. Etupuolen kuva taitaa toimia jossain kohtaa mangaa lukukuvana (jos oikein muistan). Weedin ilme on kerrassaan söpö. Takapuolen kuva on kerrassaan tyylikäs. Pelkkä Weed silläkin puolella olisi ollut tylsä.

Kännykkäkorun Weed miellyttää silmää juuri oikeanlaisen sinisen värin puolesta. Yleisilmeessä ollaan onnistuttu kerrassaan mainiosti: Weed on tunnistettavissa ja suorastaan ihana. Kielen väristä en ole ihan varma, että olisinko toivonut vaaleampaa. Väritys ei ole ihan onnistunut, kun valkoistakin näkyy. Mutta ehkä tämä on ymmmärrettävää siinä, miten haastavaa maalaaminen voi olla.

Kokonaisuudessaan kuitenkin onnistunut tuote, koska Weed voisi olla pällimpikin.

Olen nähnyt tätä 150 euron hinnoissa ja itse maksoin kännykkäkorusta sen 154 euroa. Eli siihen nähden en koe maksaneeni liikaa.

Weedin lasinalusia olen myös yrittänyt metsästää. Minulla on ollut lähes kaikki, mutta juuri Jerome, Weed ja Kyoshiro ovat puuttuneet. Ainakin Weed on ollut todella harvinainen ja sitä on ollut vaikea löytää. Mutta vihdoin minua onnisti.

Olen sikäli yllättynyt, että olen innostunut lasinalusista taas. Jonkun aikaa ajattelin myyväni ne pois ja minua ärsytti mangaan pohjautuvat kuvat oheistuotteissa. Mutta nyt näihin on taas herännyt oma mielenkiinto ja lasinaluset ovat oikein kivoja.

Jeromesta maksoin 23 euroa, Weedistä 25 euroa ja Kyoshirosta 30 euroa.

Onnistuin bongaamaan harvinaisia muovitaskuja Huuto.netistä. Itselläni oli tarkoitus huutaa ne kaikki, mutta tyydyin kumminkin vain yhteen.

Ilahduin tästä kovasti, vaikka pitkään olen ajatellut näiden olevan vain tylsiä muoviläpysköjä. Mutta itse rakastan ainakin muovitaskun sinistä väriä ja miten "iso" oheistuote se onkaan.

31 euroa oli ihan kelpo hinta, kun yleensä hinta on pyörinyt 30-50 euron luokissa.

Tällä hetkellä keräilyn suhteen on tavoitteena saada yksittäisiä osia, joita minulta puuttuu GTLW:n sarjasta. Yritän myös miettiä, että hankinko joitain noista Yokoten Manga Museon oheistuotteista, joita voi nyt ennakkotilata Urumista. Jos niin, eiköhän se näy myös täällä.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Katsaus vuoteen 2018

Vuosi 2018 on loppumassa, jolloin on aika muistella kulunutta vuotta. Millaisia asioita tänä vuonna tapahtui?

Jos menemme suomimangan puolelle, niin Orionista ilmestyi tänä vuonna osat 15-26. Eli Orion tulee päättymään vuonna 2019. GTLW jatkuu heti Orionin paikalla ja ensimmäisen osan pitäisikin ilmestyä jo toukokuussa. Japaniksi GTLW ilmestyi osat 15-20. Jonkin aikaa sitten paljastettiin, että GTLW tulisi päättymään (Takahashin sairastumisen takia. Sairastumista ei ole kuitenkaan virallisesti vahvistettu missään). Sarjasta on ilmestynyt viimeinen luku ja Goraku on jopa mainostanut, että Takahashilta olisi luvassa uusi sarja.
Saimme myös Byakuren no Fangia eli Taistelukoira Zeroa suomeksi osin 1-3.

Suomen Hopeanuoli-fanit ry:ltä ilmestyi jopa kolme jäsenlehteä (numerot 7-9) luettavaksi. Noiden osien teemoihin kuuluivat mm. molossit sekä taistelukoirat, nartut ja saksanpaimenkoirat.
Yhdistyksen kevätkokouksessa päätettiin jälleen vuoden hallitus ja yhdistys järjesti esim. Gingaconin.
Jäsenet saivat äänensä kuuluviin, kun äänestivät mm. vuoden 2019 jäsenlehden teemoista ja Ginga-keräilykorttien seuraavasta setistä.

PurePlastic järjesti oman valokuvauskilpailun kesäkuussa. Kuvia tuli ottaa joko PurePlasticin Ginga-pehmo(i)sta tai muusta Ginga-teemaisesta pehmosta. Voittaja sai vapaavalintaisen pehmon ja toiseksi sekä kolmanneksi tulleet julisteet. PurePlastic järjesti myös pehmoäänestyksen Gingaconin kanssa. Siinä äänestettiin suosikkihahmoa/hahmoparia, jolloin voittanut pehmo tuli Urumiin myyntiin 45 % alennuksella. Lisäksi tätä ja toiseksi tullutta sai Gingaconista 20 euron hintaan.  Kisan voitti Jerome ja Tesshin tuli toiseksi.

Ymmärtääkseni viime vuonna Shonen Jump täytti 50-vuotta. Juhlan kunniaksi Hopeanuolen tunnari pääsi tänä vuonna Shonen Jumpin kolmannelle 50-vuotisjuhla-CD:lle. 

Pyramid Inc./Colopl. Inc. julkaisi Alice Gear Aegis -nimisen kännykkäpelin Japanissa, johon Takahashi suunnitelli ainakin kaksi lisähahmoa: Mutsu-nimisen koiran ja Arabagi-nimisen karhun.


Silver Fang Networkin fanitaidelehteä sai viimein ennakkotilattua.

Ennen vuoden vaihtumista, Crossin ääninäyttelijä menehtyi rintasyöpään.  

Kiitän omalta osaltani jokaista tästä vuodesta. Hyvää uutta vuotta 2019!

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Koiramangapiirtäjäksi kutsuttu mies


Yoshihiro Takahashin haastattelu (Taistelukoira Zeron osat 2 ja 3)

Koiramangapiirtäksi kutsuttu mies

Yoshihiro Takahashi, syntynyt 18.9.1953 Akitan prefektuurissa. Vesiryhmä B. Toimi ennen debyyttiään Hiroshi Motomiyan avustajana. Kuuluisimmat teokset Shiroi Senshi Yamato ja Ginga Nagareboshi Gin. Voitti 1987 teoksellaan Ginga Nagareboshi Gin Shogakukanin 32. mangapalkinnon. Piirtää nykyisin (kirjoitushetkellä 2011) viikkolehti Manga Gorakulle sarjaa Ginga Densetsu Weed: Orion

“Kun piirsin mustekynällä vitivalkoiselle paperille, tunsin itseni paljon taitavammaksi.”

Yoshihiro Takahashi syntyi yhdeksänlapsisen perheen kuopukseksi. Kurikomayama-vuoren juurella sijaitsevan Higashi-Narusemuran kylässä Akitan prefektuurissa. 

Tällä alueella sataa valtavasti lunta marraskuun ja toukokuun välillä. Elämä siellä oli kaikkea muuta kuin helppoa. Sisarusten ympärivuotisena tehtävänä oli tampata lunta tien auki pitämiseksi aina, kun sitä sattui taivaalta tupruttamaan. Lumen poistaminen katolta oli sekin lasten tehtävä. 

Alakouluun oli matkaa neljä kilometriä. Koulumatkan päätteeksi Takahasin kulmakarvoissa roikkui usein jääpuikkoja. Silti hänen täytyi tehdä eräs asia aina ennen kouluun lähtöä. Takahashin velvollisuutena oli herätä joka aamu kello viisi ja huolehtia perheen 20-päisestä lehmäkatraasta. Pitkällä talikolla hän poisti päivittäin lattialta lehmien jättämät lantakasat. 

“Vihasin sitä yli kaiken. :-D Tehtäviini kuului myös lehmien ruokkiminen aamuin ja illoin. Perheellämme oli myös kymmenisen kalkkunaa ja parisenkymmentä kanaa. Vaikka isäni ei tehnytkään mitään, hän oli silti todella eläinrakas, joten niiden määrä kasvoi jatkuvasti. Kanoille syötimme viljasta ja leseistä jauhettua seosta. Kalkkunoiden lempiruokaa oli riisipeltojen välisillä poluilla kasvavat pahaputket, joten minun täytyi käydä poimimassa niitäkin. Se oli todella raskasta työtä.” 

Perheellä oli luonnollisesti myös koira. 

“Se oli Kuro-niminen akita, jonka korvat olivat lievästi lurpallaan. Sen rinnassa oli valkoinen kuvio, hiukan samaan tapaan kuin kauluskarhulla. Se oli erittäin viisas koira.” 

Takahashi vietti lapsuutensa kirmaten Kuron kanssa vuorilla. Päivisin hän ui ystäviensä kanssa padolla, jossa oli uiminen kielletty, ja öisin he narrasivat simppuja karbidilampun valossa. Välillä Takahshi auttoi jopa metsästäjiä fasaanien pyydystämisessä.

Eläimet ja luonto olivat Takahashin leikkien perusta. Hänen toinen viihdykkeensä oli manga.

“Eräs luokkatoverini asui naapuritalossaa, ja hänen isänsä työskenteli ympäri vuoden poissa kotoa, joten heillä ei ollut pulaa rahasta. Hän osti muistaakseni kuukaudessa kolmisen kirjaa mangaa. Kun olin kolmannella tai neljännellä luokalla, Shonen Sundayssa julkaistiin ylimääräinen mangaliite. Kyseinen numero oli minulla lainassa niin monta kertaa, että liite meni jossain vaiheessa hukkaan. Pengoin epätoivoissani koko talon nurkasta nurkkaan ja löysin lopulta liitteen vessasta. Isä tai joku sisaruksistani oli käyttänyt sitä vessalukemisena. Sen jälkeen en saanut enää lainata heiltä mangaa.” 

Takahashi rakasti jo lapsesta asti piirtämistä. Koska hänellä ei ollut varaa ostaa menko-pelikortteja, hän teki sellaiset itse piirtämällä kuvat kartongille. 

“Kopioin niihin aiheita sisarusteni lainaamista mangalehdistä. En kuitenkaan ollut erityisen hyvä piirtämään, joten osasin kopioida lähinnä Kenji Moritan piirtämää Kippari-Kallea ulkomuistista. Sen verran paljon sitä aikoinaan piirsin.” 

Takahashi piirsi ensimmäisen mangansa kuudennella luokalla. 

“Se kertoi robotista, joka pystyi muuttamaan salamaniskun energian sähköksi. Se oli lähes suora kopio Mitsuteru Yokoyaman Thunder Boysta. Ostin viidellä jenillä paksuhkoja A3-koon arkkeja, kynänkärjet taisivat maksaa jenin tai kaksi. Lasikynä maksoi 5 jeniä, joten siihen minulla ei ollut varaa. Kun piirsin mustekynällä vitivalkoiselle paperille, tunsin itseni paljon taitavammaksi.” 

Kun Takahashilta kysyttiin tuohon aikaan hänen tulevaisuuden toiveammattiaan, hän vastasi siltä seisomalta: ”mangapiirtäjä”. Tämän tapauksen hän muistaa vielä tänäkin päivänä. 

“Jos asian ajattelee näin, kieltämättä unelmastani tuli totta.” 

“Ajattelin varmaankin tuolloin, että tässäkö minun elämäni on.” 

Peruskoulun jälkeen Takahashi sai joukkotyönhaun kautta työpaikan pienestä tehtaasta Aichin prefektuurin Toyotan kaupungista. Hänen työnkuvaansa kuului osien valmistus ja hitsaaminen. Hän ei tietenkään ollut missään vaiheessa luopunut unelmastaan ryhtyä mangapiirtäjäksi. 

“Vanhoissa mangalehdissähän on hyvin suttuinen painojälki. Muistan ihmettelleeni tuolloin, miksi se-ja-se piirtäjä oli saanut julkaisusopimuksen, vaikka oma piirrosjälkeni oli selvästi parempaa. :-)” 


Takahashi jatkoi mangan piirtämistä työnteon lomassa ja lähetti kolmisen kertaa käsikirjoituksensa Shonen Jumpiin. Niitä ei kuitenkaan edes vilkaistu, ja tällä tavalla kuluikin yksi vuosi. 

“Kuuntelin Norihiko Hashida & Shoebeltsin kappaletta, jonka nimi oli muistaakseni Kaze, kun yllättäen kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Laulun sanat ovat suunnilleen sellaiset, että joku tavoittelee hullun lailla jotain mutta tajuaakin myöhemmin, ettei ole lopulta jättänyt jälkeensä mitään. Minun todellinen unelmani oli ryhtyä mangapiirtäjäksi… Ajattelin varmaankin, että tässäkö minun elämäni on. Luin tuohon aikaan myös jostain romaanista tai mangasta lauseen ‘Jätä kynnenjälkesi maahan’. Tajusin heti, ettei tämä ole minun paikkani.” 

Takahashi ryhtyi tuumasta toimeen, otti lopputilin ja päätti muuttaa Tokioon. 

Tokiolaisella korjaamolla työskennellyt isoveljeni auttoi minut alkuun. En uskaltanut käyttää luotijunaa eksymisen pelossa, joten matkustin perille bussissa. Eräs tuttuni tuli minua vastaan Shibuyan linja-autopysäkillä ja tarjosi minulle kyydin veljeni luokse.” 

Edes Tokioon muuttaminen ei silti taannut, että Takahashista tulisi mangapiirtäjä. Tokiossa oli kuitenkin hänen suurin toivonpilkahduksensa: “Jos muutan Tokioon, pääsen tapaamaan mangapiirtäjä Hiroshi Motomiyan!”

“Koska olet niin tylsä ihminen.” 

Tuohon aikaan mangalehdissä oli tapana julkaista piirtäjien kotiosoitteet fanikirjeiden lähettämistä varten. Heti Tokioon muutettuaan Takahashi suuntasi Motomiyan asunnolle pelkästään lehdessä ilmoitetun osoitteen varassa. Ovella hänet otti vastaan Motomiyan vanhempi veli. 

“Mitä asiaa?” 

“Haluan ryhtyä mangapiirtäjäksi. Olkaa kiltti ja tehkää minusta avustajanne!” 

“Hiroshi on juuri nyt nukkumassa. Voisitko odottaa hetken?” 

Motomiya oli nukkumassa sohvalla. Hänen isoveljensä yritti herättää hänet sanomalla: “Hiroshi, täällä on joku tyyppi, joka haluaa ryhtyä avustajaksesi” mutta Motomiya vilkaisi vain Takahashia vihaisena ja jatkoi päiväuniaan. 

“Hän tosin heräsi heti, kun hänen kaverinsa tuli hakemaan häntä ulos. :-D Isoveli pyysi minua odottamaan ja sanoi, että hän palaa pian. Mutta kun Motomiya lopulta palasi, hän mulkaisi minua sen näköisenä, ettei selvästikään odottanut minun enää olevan paikalla. Hän sanoi minulle, ettei tarvinnut toistaiseksi uusia avustajia, mutta antoi kuitenkin piirrustustehtävän ja käski palata asiaan puolen vuoden päästä.” 

Tehtävän aiheena oli mustavalkoinen valokuva Tadataka Inoon synnyinkodista. Kun Takahashi vei puolen vuoden kuluttua näkemyksensä valokuvasta Motomiyalle, tämä kehui hänen korjausnesteensä käyttöä ja palkkasi hänet välittömästi. 

“Taivaan toteutin tussaamalla ja sähkölangat piirsin siveltimen sijasta kynällä laimentamalla korjausnesteen niin ohueksi kuin mahdollista. Tyyliin ‘shaah’ ! :-D Hän luultavasti palkkasi minuy, koska ei uskonut minun piirtäneen niitä kynällä vaan käyttäneen jotain muuta temppua. 

Mutta vaikka Takahashista oli vihdoinkin tullut avustaja, hän alkoi täristä kauhusta, kun näki ensimmäisen kerran ammattipiirtäjän kynänjäljen. “Se oli käsittämättömän kaunista katseltavaa. Esimerkiksi viivojen paksuuden vaihteluun oli käytetty todella paljon vaivaa. Yllätyin aivan oikeasti.” 

Kun Takahashi oli ollut avustajana kolme kuukautta, Motomiyan tuolloiset viisi avustajaa päättivät kokeilla, onnistuisiko joku heistä voittamaan Tezuka-mangapalkinnon. Valitettavasti deadlineen oli tuolloin enää kaksi kuukautta. 

“Olin ainoa, joka sai piirrettyä mangansa valmiiksi. Kaikki muut antoivat periksi kesken kaiken. En siitä huolimatta saanut edes kunniamainintaa. Teokseni putosi pois ehdokkaiden harkintavaiheessa. Sen verran onnekas kuitenkin olin, että mangani sentään julkaistiin. Osallistuin kilpailuun myös seuraavana vuonna ja sain silloin kunniamaininnan. 

Mutta kun Takahashi oli toiminut avustajana kolmisen vuotta, Motomiya käski häntä yhtäkkiä lopettamaan. Takahashi intti itsepintaisesti: “Miksi muka? Älkää nyt sanoko noin!” Motomiya sanoi hänelle: “Sinun todellinen paikka on ulkomaailmassa.” Takahashi kertoo pitäneensä tätä pelkkänä tekosyynä, jotta Motomiya saisi hänet lopettamaan avustajan työt. 

"Olin noihin aikoihin todella epävarma itsestäni. Opettajani järjesti minulle kuitenkin uuden sarjan Shonen Jumpin kuukausilehdestä. En lopulta luopunut täysin avustajan työstäni vaan kävin silloin tällöin hoitamassa muun muassa sijaisuuksia.” 

Muutaman kuukauden kuluttua Takahashi kävi kysymässä Motomiyalta henkilökohtaisesti, miksi tämä oli käskenyt häntä lopettamaa avustajana. Tämä vastasi: “Koska olet niin tylsä ihminen.” :-D Takahashi tajusi kuitenkin heti, että se oli pelkkää nolostumisen kätkemistä. 

“Opettajani oli piirtäjä, joka todella välitti avustajistaan.”

Takahashia oli kuitenkin vaivannut eräs asia jo avustajan ajoista lähtien.

“Tiesin, etten voisi vain piirtää samoja asioita kuin opettajani. Sama koskee myös tarinankerrontaa ja henkilöhahmoja. En ollut missään häntä parempi… Mitä minun sitten pitäisi piirtää?” Lopulta Takahashi löysi vastauksen. “Piirrän jotain mitä todella rakastan.” 

Kun hän oli saanut piirrettyä Shonen Jumpilta saamansa työn loppuun, toimitus tarjosi hänelle uutta sarjaa, joka pohjautuisi toisen kirjoittamaan alkuteokseen. Takahashi kuitenkin kieltäytyi tarjouksesta ja sanoi: “Haluan piirtää eläinmangaa.” 

“Sain tietysti kuulla kunniani. :-) Olinhan sentään vihdoinkin oppinut piirtämään kunnolla. :-D Sain kaikesta huolimatta lopulta piirtää sitä, mitä todella halusin. 

Näin sai alkunsa Shiroi Senshi Yamato

Koiramangapiirtäjän ensimmäinen koira Tokiossa oli… 

Samaan aikaan Yamaton kanssa Takahashi alkoi piirtää Shonen Jumpin viikkolehdessä myös Akutare Kyojinia.

“Varsinaisen debyyttini alkuajat olivat todella raskaat. Opettajanikin sanoi minun murtuvan oman ahneuteni alle. Hänen mielestään minun piti valita sarjoista jompikumpi.” 

Siitä huolimatta Takahashi jatkoi kahden mangasarjan piirtämistä. Julkaisujen alettua hän ei nukkunut kahteen vuoteen kertaakaan futonilla. 

“Torkuin lähinnä lyhyitä pätkiä kotatsu-pöydän ääressä. Olen torkkumisen ammattilainen. Jos olisin siirtynyt futonillem olisin nukkunut heti 8 tai 9 tuntia putkeen. Minulla on edelleen tapana torkkua silloin tällöin piirtämisen lomassa. :-) Onneksi vaivannäköni sentään palkittiin: Akutare Kyojin jatkui 4 vuotta ja Yamato peräti 14 vuotta. 

Yhtenä tällaisena kiireisenä päivänä Takahashi oli menossa avustajiensa kanssa ulos raamenille ja törmäsi matkan varrella eläinkauppaan. Kun hän astui ovesta sisään, hänen silmiinsä osui pehmolelulta näyttänyt valkoinen maltankoira. 

“Minulta kysytäänkin usein, miksi Yamaton ja Gingan piirtäjä päätti hankkia itselleen maltankoiran. :-) Mutta en vain voinut itselleni mitään. Se taisi maksaa hiukan alle 20 000 jeniä. Se oli tuohon aikaan valtava summa, mutta tein ostopäätöksen siltä seisomalta. Annoin sille nimeksi Kinta. Kun myöhemmin kävelin tämän eläinkaupan ohitse, sen oveen oli kiinnitetty lappu: “Sateella kaikki puoleen hintaan”. Suutuin tuolloin tosissani ja tunsin oloni pahasti huijatuksi. :-D” 

Kintan kanssa vietetyt vuodet olivat Takahashille korvaamattomia. Hän palasi usein kotiin vasta aamulla tehtyään töitä koko yön. Kun hän avasi ulko-oven, hän näki Kintan heiluttavan häntää lasioven takana. 

“Olin tuolloin vielä sinkku, joten olin todella onnellinen siitä, kun kotona paluutani odotti tämä pieni olento. Kerran se tosin pissasi käsikirjoitukseni päälle, ja löysinpä muutaman kerran myös kakkaläjän sänkyni alta.” 

Takahashi poti kuitenkin huonoa omaatuntoa siitä, ettei pystynyt huolehtimaan Kintasta täysin sydämin. 

“Ajattelin, että Kinta olisi onnellisempi kodissa, jossa se saisi enemmän huomiota. Siksi päätin antaa sen eräälle tutulleni.” 

Jos kerran joutuisin joka tapauksessa lopettamaan sen, päätin laittaa koirat puhumaan. 

Vuonna 1983, kun Takahashi mietti seuraavan sarjan aihetta, hän törmäsi erääseen artikkeliin. 

“Artikkelin mukaan lukuisia hyviä koiria oli hylätty luontoon metsästyksen aikana, ja ne olivat joutuneet tulemaan toimiin omillaan. Tällaisia tapauksia oli ilmennyt vieläpä satoja vuoden aikana. Monet koirat olivat lisäksi villiintyneet ja synnyttäneet pentuja. Pidin tätä artikkelia erittäin mielenkiintoisena. Sain näihin aikoihin tilaisuuden tavata metsästylehteen artikkeleita kirjoittaneen toimittajan. Hän kertoi minulle, että ruskean värisiä karhuja oli tavattu viime aikoina Hokkaidon lisäksi jopa Honshulla asti. Ne olivat mahdollisesti tavallisen ruskeakarhun ja kauluskarhun risteymiä.” 

Villikoirat ja karhut. Ne molemmat kietoutuivat toisiinsa, ja näin sai alkunsa Ginga Nagareboshi Gin eli Hopeanuoli. Sarja ei kuitenkaan ollut erityisen suosittu julkaisun alkuvaiheilla. 

“Se oli lakkautusuhan alla varmaan kymmenisen kertaa. Jos kerran joutuisin joka tapauksessa lopettamaan sen, päätin laittaa koirat puhumaan. Sen jälkeen siitä tuli yhtäkkiä suosittu, ja minua pyydettiin jatkamaan sitä vielä vuoden verran. :-)” 

Gingan taustalla on myös eräs toinen tarina. 

“Annoin sille nimeksi Ginga eli ‘Silver Fang’, jotta se voisi viitata muihinkin eläimiin kuin koiriin. Vaikkapa haikaloihin tai leijoniin, kunhan niillä vain on hampaat. Ajattelin jakaa sen kymmeneen yhden luvun mittaiseen lyhytmangaan, jotka kaikki kertoisivat eri eläimistä. Siksi tarkoitukseni oli päättää se lopullisesti Akakabuto-tarinan aikana, kun koiralauma juoksee karhua kohti. Toimitus ja lukijat olivat kuitenkin sitä mieltä, että vastahan tarina oli menossa mielenkiintoiseksi ja että minun piti ehdottomasti jatkaa sitä. Täh? Pitäisikö koirien oikeasti taistella karhua vastaan? Karhukoirienkin tehtävänä on pelkästään pysäyttää karhu. Nehän kuolisivat hetkessä, jos ne oikeasti purisivat sitä. Aluksi pidin koko ajatusta mahdottomana. :-D” 

Ja niin Takahashi piirtää vielä tänäkin päivänä samalla periaatteella.

“Mangan piirtäminen on aina todella improvisoitua puuhaa. En tiedä usein itsekkään, mihin suuntaan tarina on seuraavaksi kehittymässä. Pari kertaa olen jopa onnistunut herättämään kuolleen hahmon henkiin, mutta onneksi sentään toimittajani on pitänyt silmät auki ja kertonut minulle, ettei tämä hahmo ole enää elossa. :-) Näen kyllä juonen suuret linjat kauas tulevaisuuteen, mutta minulla ei ole hajuakaan, mitä seuraavalla sivulla pitäisi tapahtua. Alan vain piirtää jotain hahmoa, josta saan ajatuksen piirtää seuraavaa hahmoa, ja niin tarina jatkaa kulkuaan. Luultavasti siksi en ole koskaan törmännyt kirjoittajan jumiin. Koirat vain liikkuvat itsekseen, kun jatkan piirtämistä.” 

Tämä ei silti olisi mahdollista, elleivät yksittäiset hahmot eli koirat olisi tarpeeksi viehätysvoimaisia.

“En osannut aiemmin piirtää tarpeeksi erilaisia ihmishahmoja. Sain luotua korkeintaan kaksi tai kolme kiinnostavaa hahmoa. Sama koskee luultavasti muita mangapiirtäjiä. 

On todella vaikeaa luoda useita viehätysvoimaisia ihmishahmoja. Koirien kanssa minulla ei jostain syystä ole koskaan ollut sitä ongelmaa. Olen aina onnistunut siinä luonnollisesti ilman kenenkään apua. Siksi suurin ongelmani ei ole vielä tänäkään päivänä ole se, millaisen hahmon loisin, vaan lähinnä se, voiko jokin koira sanoa tietynlaista repliikkiä. Niille täytyy kuitenkin kirjoittaa luonteiden mukaiset vuorosanat. Mietin usein, millaista olisi, jos koirat osaisivat oikeasti puhua. Mainoksissakin koirat saattaisivat sanoa esimerkiksi: “Ruokaa, ruokaa!” En silti välttämättä oikeasti haluaisi, että ne osaisivat puhua. Jep. Sehän tarkoittaisi vain ihmisten vapauden menettämistä. :-D” 

Mikä on parasta, mitä koirat ovat elämääsi tuoneet? 

Vuonna 1987 Takahashi voitti Shokuganin mangapalkinnon. Vuonna 1992 hän alkoi julkaista Taistelukoira Zeroa Shonen Sunday-lehdessä. 

“Keräsin materiaalia koiratappeluista Amorissa ja Shikokulla ja sain tästä ajatuksen piirtää hiukan erilaisen koiramangan kuin Yamato. Taistelukoirat eivät oikeasti päästä ääntäkään, vaikka niistä vuotaisi verta. Varsinkin Amorissa näkemäni koirat olivat todella valtavia. Yokozunat olivat jo lähes kuin leijonia. Ne muistuttivat pikemminkin bernhardilaisia. Tajusin, etten koskaan onnistuisi päihittämään niitä. :-D Kun tällaiset jättiläiskoirat nousevat kehään, ne näyttävät todella onnellisilta. Hiukan samaan tapaan kuin vapaaottelija Kid Yamamoto. Ne todella rakastavat taistelemista. Kun ne purevat vastustajaansa vinhasti kieppuen, on helppo tajuta, miksi niitä kutsutaan nimellä ‘pyörivä helvetti’. Ne näet todella tekevät näin.” 

Takahashi piirtää vielä tänäkin päivänä koira-aiheista mangaa.

“En piirtänyt esimerkiksi Weediäkään ajatellen, että sen pitäisi olla jotenkin oikeudenmukainen. Mutta kun piirrän tarinoita koirista, niistä tulee aina väkisin oikeudenmukaisia. Jotenkin siinä vain käy niin. Kun Gingan päättymisen jälkeen luin sen uudelleen alusta asti, suoraan yllätyin, kuinka noloja repliikkejä olin siihen kirjoittanut. Ehkä se johtuu, että tarina kertoo koirista? Eivätkö koirat kuulostaisikin sellaisilta, jos osaisivat puhua? Nykylapset eivät voi sietää liian noloja repliikkejä, mutta koirien kanssa sellainen on kuitenkin sallittua. Koirien sanomana se kuulostaa jotenkin luonnolliselta. Varmaankin siksi, että koirat ovat uskollisia myös oikeassa maailmassa. Ne eivät valehtele eivätkä petä omistajaansa. Katsoin jonkin aikaa sitten dokumentin opaskoirista, jossa eräs koira palasi alkuperäisen omistajaperheensä luokse kahdeksan vuoden jälkeen ja muisti edelleen entiset isäntänsä. Koirien muisti yltää siis jopa kahdeksan vuoden taakse. Tajusin tuolloin uudelleen, kuinka uskomattomia olentoja koirat ovat. Mutta Kuro kuitenkin haukkui minulle, kun vierailin parikymppisenä pitkästä aikaa kotiseudullani. :-D Pidin siitä ennen niin hyvää huolta, mutta se oli unohtanut minut vaivaisessa viidessä vuodessa. :-)” 

Jo pienestä asti Takahashi on ollut jollain tavalla tekemisissä koirien kanssa. Juuri siksi hänen mangansa ovat sellaisia kuin ne ovat. Mutta kun häneltä kysytään: “Mikä on parasta, mitä koirat ovat elämääsi tuoneet?” hän vastaa aina näin: 

“Varmaankin eräs tapaus lapsuudestani. Kun isäni oli antanut minulle selkään ja olin yksin navetassa itkemässä, Kuro tuli nuolemaan minua kasvoista. Se oli todella pelastava kokemus. Olin siitä ikionnellinen.” 

Sattuman johdattama kohtaaminen Genin ja Rikin kanssa 

Eräänä päivänä yksi avustajistani löysi työpaikan edustalta koiranpennun ja toi sen mukanaan sisälle. Kun Takahashi mietti, mitä sille pitäisi tehdä, ovikello soi yllättäen. Ulko-ovella oli alakouluikäinen poika, joka piti sylissään koiranpentua. “Sinähän piirrät koiramangaa, joten ota nämä koirat hoidettavikseksi!” 

Tämä tapahtui niihin aikoihin, kun Ginga Nagareboshi Gin eli Hopeanuoli oli vielä kesken. Takahashi olisi tietysti voinut kieltäytyä pojan tyrkytyksestä, mutta hänen lapsuudenmuistonsa eivät hyväksyneet sellaista. 

“Mieleeni tulvi valtavasti mukavia muistoja lapsuudenkotini koirasta, Kurosta, enkä voinut kieltäytyä.”

Takahashi suostui ottamaan koirat sillä ehdolla, että poika veisi niitä lenkille ja huolehtisi niistä muutenkin silloin tällöin. Poika oli ilmeisesti suuri showpainifani, sillä hän antoi koirille nimiksi Riki ja Gen kuuluisien painijoiden, Riki Chooshuun ja Gen’ichiroo Tenryuun mukaan. 

“Muutamina aamuina löysinpä jopa tämän alakoululaisen nukkumasta koirankopissa. Aluksi hän vei Rikiä ja Geniä usein lenkille, mutta parin vuoden jälkeen niistä oli tullut täydellisesti minun koiriani. :-D” 

Takahashilla on asiasta seuraava teoria: 

“Koira kohtaa tulevan isäntänsä tietysti ihmisen päätöksestä, mutta välillä tuntuu siltä kuin koira valitsisi itse isäntänsä.” 

Lentävä koirasusi, Hanako, jolla oli taipumusta karata 

Tämä koira kirjaimellisesti valitsi minut.

“Susi!” Näin Takahashi huudahti, kun hän näki tämän koiran ollessaan lomamatkalla USA:ssa.

“Sain kunnian yöpyä erään japanilaispariskunnan luona. Heillä oli 2-vuotias koirasusi nimeltä Hanako, jonka suonissa virtasi puoliksi siperiansuden verta. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Kun sanoin haluavani tällaisen koiran, he suostuivat antamaan sen minulle vaikka heti, jos minua ei haittaa sen taipumus karkailla. Perheen aviomies ei ollut ilmeisesti kovin suuri koirien ystävä.” 

Kun Takahashi kutsui Hanakoa nimeltä, se katsoi takaisin suloisella koiranpentuilmeellä. Tämän jälkeen Takahashi ei epäröinyt hetkeäkään ottaa sitä mukanaan Japaniin. Karanteenitarkastus sujui yllättävän helposti, ja viikon Naritan lentokentällä oleskelun jälkeen Hanako sai muuttaa Takahashin luokse. Ja heti seuraavana aamuna se karkasi. 

“Kysyin naapurin rouvalta, oliko hän nähnyt Hanakoa, ja hän kertoikin suuren koiran juosseen hetki sitten ohitseen. Tiesin heti, että se oli Hanako, ja lähdin etsimään sitä. Löysin sen melko pian, mutta se luuli ilmeisesti minun leikkivän sen kanssa. Kun lähdin juoksemaan sitä kohti, sekin lähti juoksemaan, ja kun pysähdyin paikoilleni, sekin pysähtyi. Se pysytteli minusta koko ajan 10 metrin päässä. :-D Tätä hippaa jatkui parin kolmen tunnin ajan, kunnes annoin lopulta periksi. Kun palasin takaisin kotiin, Hanako seurasi perässäni.” 

Tämänkin jälkeen Hanako avasi usein ikkunan etutassullaan, työnsi portin auki kuonollaan tai puri jopa isoille koirille tarkoitetun metalliketjun poikki. Se pakeni yhtenään kaikilla mahdollisilla tavoilla. 

Eräänä päivänä Takahashin naapuri huusi kovana ääneen: “Hanako lensi juuri taivaalla!” Se oli päättänyt karata kiipeämällä yläkerran parvekkeen kaiteen yli. 

“Etäisyyttä maahan oli varmaan 4-5 metriä. Tavalliselta koiralta olisi taatusti murtunut luita. Hanakossa oli kuitenkin sen verran sutta jäljellä, ettei sille käynyt kuinkaan. Välillä se ulvoi öisinkin kuin sudet: ‘Auuuu! Auuuu!’ Lähistöllä haukkuneet koirat menivät saman tien hiljaisiksi, kun ne kuulivat Hanakon ulvonnan. :-D Pienen tauon jälkeen ne tosin alkoivat räksyttää takaisin.” 

Vaikka aikuinen Hanako olikin keskivertoa hoikempi, se painoi silti 55 kiloa. Se oli myös todella vahva, ja kun Takahashi vei sen lenkille lumisateessa, se kiskoi omistajaansa perässä kuin lännenfilmeissä konsanaan. 

Vaikka Hanako oli kaikkea muuta kuin täydellinen, vahtikoirana se oli silti todella etevä. Naapurustossa sattui vuosien varrella useita murtoja, mutta Takahashin kotia ei vahingoitettu kertaakaan. Silti Hanakon taipumus karkailla oli ennen pitkää sietämätöntä, ja se asuikin kolmen vuoden ajan Takahashin isosiskon luona heidän lapsuudenkodissaan. Mutta jopa siellä Hanako onnistui karkaamaan. Se teki rautaverkkoon reiän ja livahti talon takana olleille vuorille. Takahashin isosisko oli huolesta suunniltaan: “Voi ei! Entä jos se lisääntyy susien kanssa!?” Hän etsi Hanakoa silmät punaisina. Kun Hanako lopulta palasi yöllä takaisin vuorilta, Takahashin isosisko hyppäsi sen päälle piilosta käsin ja sai vietyä sen takaisin kotiin. 

“Hanakolla oli kuitenkin tapana auttaa siskoani aina, kun hän kantoi polttopita sisälle lämmitysuunia varten. Ei se ollut pelkkä karkaileva pahantekijä.”

Työpaikan idoli Hanako nukkui pois 14 vuoden iässä. Siltä oli juuri leikattu vatsasta syöpäkasvain, ja se heräsikin kertaalleen nukutusaineen lakattua vaikuttamasta, mutta pian sen vointi alkoi heiketä. Se menehtyi lopulta matkalla eläinlääkäriin.

“En saanut vietyä sitä ajoissa hoitoon. Omistin näihin aikoihin myös kissan, joka oli hyvissä väleissä Hanakon kanssa. Kun Hanako kätki luunsa pöytäliinan alle, kissa haisteli liinaa samasta kohdasta ja nuoli sitä. Se selvästi tiesi, missä luu sijaitsi. Tämä kissa nukkui pois toissa vuonna kypsässä 17 vuoden iässä. Vaikka en tavallisesti katso lainkaan tv:tä, kerran minulla oli jäänyt päälle ohjelma, jossa susi ulvoi. Kissa siirtyi saman tien tv:n ääreen kuin se olisi jollain hämärällä tavalla muistanut Hanakon. 

“Jos perheessä on lapsia, suosittelen koiran hankkimista.” 

18 vuotta sitten Takahashi osti itselleen labradorinnoutajan nimeltä Meru. 

“Pistäydyin vaimoni kanssa lemmikkieläinkaupassa, ja tämä suloinen ja rauhallinen koiranpentu osui heti silmiimme. Päätimme hankkia sen siltä seisomalta. Kun toimme sen viikon kuluttua kotiin tarpeellisesti rokotusten jälkeen, se oli aivan käsittämättömän vilkas. Ihmettelimme yhdessä, oliko tämä edes sama koira. Meru pomppi ympäriinsä kuin vieteripupu. Kysyimme asiasta eläinkaupasta, ja sieltä vastattiin, että se oli ensi tapaamisellamme kärsinyt matkapahoinvoinnista. :-D Seuraava tapaus sattui, kun Meru oli vasta muutaman kuukauden ikäinen. Se kantoi yllättäen meille sanomalehden pöytään, vaikka emme olleet edes opettaneet sille koko temppua. Labradorinnoutajat ovat ilmeisesti todella viisaita.” 

Neljän vuoden ikäisenä Meru sai pentuja. Synnytyksen alettua kotona ei kuitenkaan ollut kuin Takahashi. 

“Lapset olivat tuolloin koulussa, ja vaimonikin oli sattumalta poissa. Vaikka deadlineni puski päälle, autoin silti Merun synnytyksessä muun muassa tukemalla sen sohvaa vasten ja keittämällä kuumaa vettä.” 

Synnytys oli kuitenkin vaikea. Ensimmäinen pentu syntyi kuolleena. Toinen ja kolmas pentui syntyivät terveinä, mutta neljännen etutassut olivat puoliksi valkoiset. Takahashi soitti välittömästi eläinlääkärille. 

“Pennun keho on kyllä lämmin, mutta se ei hengitä. Mitä minun pitäisi tehdä?” 

“Laita se kylpyammeeseen ja ravistele sitä. Sen henkitorvessa saattaa olla lapsivettä. Ellei se ala hengittää vielä 30 minuutinkaan jälkeenn...” 

Tein kuten eläinlääkäri neuvoi. Annoin sille myös sydänhierontaa ja tekohengitystä. Mutta 30 minuutin tai tunninkaan jälkeen pentu ei alkanut hengittää. 

“Se oli kuitenkin koko ajan lämmin. Kun arvelin, ettei enää mitään ollut tehtävissä, asetin sen lattialle. Se kylmeni parissa minuutissa. Se piti luultavasti viimeiseen saakka kiinni elämän syrjästä.” 

Hengissä selvinneille kahdelle pennulle Takahashin vaimo antoi nimeksi Alain ja Liz. 

“Hän nimesi ne luultavasti kuuluisien näyttelijöiden, Alain Delonin ja Elizabeth Taylorin mukaan. Kun pennut olivat kahden tai kolmen kuukauden ikäisiä, vaimoni jätti kerran ostoskassit eteiseen ja jäi suustaan kiinni oven ulkopuolelle. Alain ja Liz söivät hetkessä tyhjäksi koko kassien sisällön. Lihan, keräkaalin, paprikan, kiinankaalin, ihan kaikki. Munakoiso taisi olla ainoa, johon ne eivät koskeneet. Miksihän? Niiden vatsat paisuivat palloiksi, ja ne ripuloivat koko loppupäivän. 

Alainilla ja Linillä oli myös tapana purra pylväitä ja huonekaluja. Takahashi oli lukenut jostain, että huonekalujen järsiminen lakkaa, kun niihin hieroo wasabia, joten hän ryhtyi tuumasta toimeen. 

“Ne nuolivat wasabinkin pois. :-D Ensiksi ne yllättyivät sen pistävästä mausta, mutta tämä tunne oli ilmeisesti sen verran hauska, että ne pian jatkoivat nuolemista. Kuulin niiden juttelevan keskenään tähän tapaan: “Mikä sinulle nyt tuli?” “Tämähän on hauskaa!” :-D Ne nuolivat ja järsivät vain kahta kauheammin niitä kohtia, joihin olin hieronut wasabia, joten koko keino osoittautui tehottomaksi.”

Myöhemmin Takahashin perhe ei pystynyt enää pitämään kolmea koiraa, joten he antoivat Alainin eräälle perhetuttavalleen. Nykyisin Takahasheilla on vain yksi koira, Liz. 

“Minulla on valtavasti muistoja kaikista omistamistani koirista. Muistelen kaiholla niiden kanssa viettämääni aikaa. Kaikki muistot eivät tietenkään ole pelkästään mukavia, vaan joukkoon mahtuu myös ikäviä hetkiä. Tällaisetkin asiat kuuluvat silti eläimen omistajan arkeen. Jos perheessä on lapsia, suosittelen ehdottomasti koiran hankkimista. Sen kautta lapsille voi opettaa rakkautta ja myös surua, kun lemmikki lopulta nukkuu pois. Kun lapsuudenkotini koira Kuro menehtyi, äitini, joka ei ollut kertaakaan soittanut minulle Tokioon, ilmoitti minulle puhelimitse Kuron kuolemasta. Ihme kyllä en ollut niinkään surullinen vaan pikemminkin kiitollinen. Oli Kuron ansiota, että selvisin niistä raskaista päivistä. 

Mukavia ja ikäviä asioita… Sama pätee tietenkin myös Takahashin elämään mangapiirtäjänä. 

“Yhdessä vaiheessa olin piirtänyt loppuun kaikki asiat, joita halusin kuvata teoksissani. En lopulta keksinyt mitään muuta kuin jatkaa koiramangojen piirtämistä. Koska Gingassa oli vielä jonkin verran käsittelemättömiä asioita, lähestyin muutamia julkaisijoita jatkosuunnitelmien kanssa.” 

Tuohon aikaan oli kuitenkin yleistä, että jatko-osat epäonnistuivat pahasti. Pari julkaisijaa kieltäytyikin tylysti Takahashin tarjouksesta kysymällä, miksi hän halusi piirtää koiramangaa enää tässä vaiheessa. Takahashi oli kuitenkin tätä mieltä: 

“Koska olin joka tapauksessa valmis lopettamaan koska tahansa, asia ei vaivannut minua liikaa. Olin sitä paitsi lähtenyt liikkeelle täysin tyhjästä. Olin nuorin yhdeksästä sisaruksesta, eikä minulle annettu juuri koskaan rahaa. Minulla ei ollut myöskään koulutusta. En ollut alkaenkaan yhtään mikään. Voisin palata synnyinkotiini ja alkaa viljellä riisipeltoja. Olisi tietysti ollut rankkaa ryhtyä maanviljelijäksi niin vanhana. Olin kuitenkin hyvässä kunnossa, ja tiesin pystyväni mihin tahansa pienellä opettelulla. Olen edelleenkin sitä mieltä, että kunhan ihminen oppii tuntemaan itsensä, hänellä ei ole mitään pelättävää. Jos teokseni myyvät, minua kohdellaan kuin mitäkin julkkista. Jos ne taas eivät myy, kohtelu on sen mukaista. Se on itsestään selvää. Mutta vaikka ympäristön reaktiot muuttuisivatkin, syvällä sisimmässäni olen edelleen se sama ihminen.” 

Ginga Densetsu Weedin julkaisusopimuksen kirjoitti lopulta siltä seisomalta viikkolehti Shuukan Manga Goraku

“Noihin aikoihin oli puhetta, että Goraku saattaisi muuttua joka toinen viikko ilmestyväksi lehdeksi. Siksi olin valmis kirjoittamaan millaisen sopimuksen tahansa. Niin epätoivoinen minä olin. Onneksi he kuitenkin hyväksyivät tarjoukseni.”

Vielä tänäkin päivänä Takahashi piirtää Ginga Densetsu Weediä.

“Olen välillä vuodattanut jopa kyyneliä luonnosten ääressä. Välillä piirtäminen on yhtä juhlaa, välillä se taas ei huvita yhtään. Kertaakaan piirtäminen ei ole silti tympinyt niin paljon, että haluaisin jättää koko leikin kesken.” 

Gingan suosio, joka ylittää sukupolvien ja valtioiden rajat 

Weedin lukijakunta on varsin iäkästä, mutta Takahashi on saanut lapsilta paljon fanikirjeitä, joissa pyydetään, ettei hän tappaisi Joeta. 

“Olen kiitollinen siitä, että mangaani lukevat kaikenikäiset. Monet vanhemmat varmaankin myös suosittelevat Ginga Nagareboshi Giniä, joka jäisi heiltä muuten pimentoon. Olen saanut lukuisia kirjeitä, joissa vanhemmat kertovat nauttivansa teoksistani lastensa kanssa.” 

Gingan suosio ei ylitä pelkästään sukupolvien rajoja vaan se on suosittu myös maailmalla. Tällä hetkellä Suuomessa on meneillään varsinainen Ginga-buumi. Viime vuoden lokakuussa Takahashi kutsuttiin pitämään nimikirjoitustilaisuus. 

“Suomessa on kuulemma esitetty Ginga tv:ssä koko ajan viimeisen 20 vuoden ajan. Mangaa alettiin julkaista viime vuonna, ja maassa onkin jo useita fanikerhoja. Intohimoisimmilla faneilla oli jopa Ginga-aiheisia tatuointeja. Kaikki vierailijat olivatkin kuitenkin todella kohteliaita. Monet myös kiittivät minua japaniksi sanomalla ‘arigatoo gozaimashita’. Kun annoin nimikirjoitukseni eräälle pikkupohjalle, häntä ujostutti niin paljon, ettei hän saanut sanaa suustaan. Ojensin hänelle signeeratun kirjani ja sanoin: ‘arigatone’, ja hän vastasi minulle japaniksi: ‘hontooni, hontooni arigatoo gozaimashita’. Vielä huoneen ulkopuolellakin kuulin hänen iloitsevan kovaan ääneen. Se oli todella söpöä.” 

“Jokaisella ihmisellä on luultavasti kutsumusammattinsa.” 

Yoshihiro Takahashi muistelee puoli vuosikymmentä kestänyttä uraansa mangapiirtäjänä ja toteaa, että jokaisella ihmisellä on luultavasti kutsumusammattinsa. 

“Jos olisin tehnyt yhdenkin virheen, en olisi nyt tässä. Siitä huolimatta jatkan vielä tänäkin päivänä mangan piirtämistä.” 

Kun kysyin Takashilta, millaisia ominaisuuksia mangapiirtäjältä vaaditaan, hän vastasi näin: 

“Jopa minä pystyin siihen, joten eiköhän siihen kykene jokainen japania osaava. :-D Lisäksi tarvitaan tietysti mielikuvitusta. Ei saa antaa terveen järjen rajoittaa ajatteluaan. Hyvistä pohjatiedoista on tietysti myös apua. Mutta välillä hulluimmat ideat syntyvät juuri siksi, että on tietämätön maailman menosta.” 

Takahashi muistelee erästä galaktista (jap. Ginga) hetkeä. 

“Kun asuin vielä lapsuudenkodissani ja katselin peiton alta ulos ikkunaan, silmiini osuivat lukemattomat tähdet. Näin linnunradan, Orionin tähdistön ja kolme tai neljä satellittia. Muistan kerran tuijottaneeni taivasta niin tarkkaan, että näin siellä galaksien välisen sodan. Avaruusalukset tulittivat toisiaan lasersäteillä: *ziung* *ziung*. Tähtien tuike suorastaan imaisi minut mukaansa. Vaikka välillä kirsonkin sitä, että olin syntynyt niin mitäänsanomattomaan kylään, siellä oli kuitenkin koko ajan tähtitaivas. Ja tietysti myös luonto, koiria ja eläimiä. 

LOPPU

Haastattelu ja teksti: Mitsubiro Mizuno

Suunnittelu: Delasign

Haastattelu on peräisin Taistelukoira Zeron osista 2 ja 3

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Empatiakyvytön Jerome

Kuten tiedämme, Jeromella ja Kaibutsulla on ollut todella läheinen suhde. Jerome on ollut se, joka on ollut Kaibutsun tukena hirviön kokiessa koe-eläinhelvettiä. Tästä syystä minua onkin aina häirinnyt eräs Jeromen kommentti.

Weedin jaksossa 5 käy ilmi, että Kaibutsu selvisi Torahampaan sortumisesta. Kaibutsu kysyy Jeromelta, miksi hän on ihmisten puolella. Tähän Jerome vastaa sen olevan koirien tehtävä. Koirat ovat aina toimineet yhteistyössä ihmisen kanssa. Jopa sukupuuttoon kuolemiselta on voitu välttyä, kun ihminen on ollut täydellinen liittolainen. Tämän jälkeen Jerome syyttää Kaibutsua ihmisten kimppuun hyökkäämisestä.
Kaibutsun koskettavan tarinan jälkeen ymmärtää täysin häntä. Laboratoriosta karkaamisen ja katkeruuden ihmisiä kohtaan. Mutta Jeromen mielestä Kaibutsun olisi pitänyt vain kestää.

"Sinun olisi pitänyt kestää. Meidän on toteltava omistajiamme."

Jos olisin Kaibutsu, olisin todella loukkaantunut noista sanoista ja vähättelystä. Jerome kuitenkin oli paikalla todistamassa Kaibutsun kokemuksia. Niin, aika ilkeää toimia tukihenkilönä 5 vuotta ja sitten laukoa noinkin empatiakyvytön kommentti. Ajattelikohan Jerome pohjimmiltaan noin koko tuon ajan? Vai tuliko tämä ajatus kenties myöhemmin? Oliko välittäminen Jeromen puolelta ylipäätään aitoa?

Jeromen mielestä Kaibutsun olisi varmaan pitänyt olla kiitollinen. Oikeastaan hän saa kiittää olemassaoloaan ihmisiä, koska muuten sukupuuttoon kuoleminen olisi tullut kysymykseen jo iät ja ajat. Kiitollisuudenvelassa Kaibutsun olisi vain pitänyt selvitä koe-eläimenä.

Jerome on ehkä tottunut palvelemaan ihmisiä oman työnsä puolesta. Tämä suhde ei ole ehkä ollut niin terveellinen/normaali kuin esim. Ginin ja Daisuken. Ihmiset ovat voineet näin ollen teetättää Jeromella mitä vain. Jossain kohtaa se on häiriintynyt ja Jerome ei ole voinut enää edes kyseenalaistaa mitään. Jeromesta on tullut varsin tunteeton/tunteita kokematon, jolla on aina vain työrooli päällä.

En siis itse usko Jeromen olevan aidosti sellainen, millaiseksi tuo kohtaus hänet tekee.

Onkin aika ironista, miten nopeasti Jerome havahtuu tähän sokeuteensa. Jo seuraavassa jaksossa hän on vihainen ihmisille siitä, miten he ovat häntä käyttäneet. Kenties se saa Jeromen tajuamaan, mitä ihmiset tekivät Kaibutsulle.
(c) Blogini manga- ja animekuvia saa käyttää. Sama koskee myös yksittäisiä oheistuotekuvia.