Hopeanuoli - Samurain tie

Hopeanuoli

Samurain tie
Japanpop 4/2010
Teksti: Jari Lehtinen 

Siihen aikaan, kun kukaan ei ollut vielä kuullutkaan sanaa "anime", Hopeanuoli oli jo Suomen tunnetuin eläinanimaatio. Syy oli selvä. Hopeanuolessa seikkaili pörröisiä, persoonallisia koiria. Nämä rakastettavat ja suloiset koirat taistelivat kaikin voimin yhdessä ja erikseen verta vuotaen metsän hirviömäistä tappajakarhua vastaan, jolle ihmiset eivät voineet mitään. Kontrasti hahmojen vetoavuuden ja tarinan väkivaltaisuuden välillä on jyrkkä, eikä siinä ole mitään selittelemistä. Näin tehdään draamaa.

Jostakin netin syövereistä saattaa löytää vieläkin epämääräisen Tappakaa lapset -tyylisen perinneyhdistyksen laivaseminaarin power-pointit, joissa näytetään, mitä videoiden takakansitekstit kertovat, ja niiden perään esitetään shokeeraavia kuvakaappauksia kaikkein näyttävimmistä verenhukasta, mitä animesta löytyy. Ainakin yksi asia tulee sillä todistetuksi: Hopeanuolen kriitikoilla on hallussaan sama draaman taju kuin sen tekijöillä.

"Kontrasti hahmojen vetoavuuden ja tarinan väkivaltaisuuden välillä on jyrkkä, eikä siinä ole mitään selittelemistä."

Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme
Tiikeritaitainen Gin, Hopeanuoli, koulutetaan pennusta alkaen karhukoiraksi perinteisin opein. Koiran nimi ja ulkomuoto kertovat japanilaiselle lukijalle oikopäätä asioita, joiden merkitys saattaa jäädä meille hämäräksi. Tiikeri oli samuraiden tunnus, joka edustaa rohkeuden hyvettä. Tiikeri ilmaisee myös uudistumista, parannuksia, ja zenin hyvää. Hiipivä tiikeri on se, joka pystyy kiipeämään korkeimman vuoren huipulle. Karhukoirien aatelissuvun viimeisimpänä edustajina Ginillä on parhaat ominaisuudet ja valtava vastuu sukunsa huipentumana. Hän on Miyamoto Musashi, joka joutuu luomaan uuden taistelustrategian, kun kaikki entiset ovat osoittautuneet tehottomiksi. Hän on Seitsemän samurain Shimada, joka etsii parhaat taistelukoirat puolustamaan maaseutua terrorilta.
Samurain tiessä tähdennettiin, että tosi soturi on taistelun tiimellyksessä tyyni ja hyväksyy kuoleman. Yoshihiro Takahashi tekee käsikirjoitukseen kiinnostavan korjauksen. Ginin karski kouluttaja Gohee mainitsee, että hänellä oli aikoinaan peloton karhukoira, joka sai surmansa yhdellä iskulla. Tyhmänrohkeus ei kannata. Täytyy osata vetäytyä ja hyökätä. Jäykkä muodostelma on huono, huomautti jo Musashi.

Terveisiä 1980-luvulta
Tähän asti Suomessa on julkaistu pääasiassa 1990-luvulla alkaneita sarjoja. Meikäläiselle lukijalle Hopeanuolen tyylillinen ja sisällöllinen sumeilemattomuus saattaa olla uutta. Hopeanuoli on rosoista, 1980-luvun karskia poikien mangaaa, jossa ei patsastella ja poseerata, vaan toimitaan kiihkeästi. Jokainen sananvaihto on yhteenotto ja futonilta noustaan ylös kuin maanjäristyksen ravistelemana.
Tältä kannalta Hopeanuoleen voi sisältyä suuri riski. Edessämme on terveisiä ajalta, jolloin mangassa shonen oli puhdasta shonenia ja shojo shojoa. Nykyisin nämä kaksi ovat niin sekoittuneet toisiinsa, että poikien ja tyttöjen sarjoista on vaikeaa puhua erikseen. Olisi sääli, jos Hopeanuoli osottautuisi naispuolisille lukijoille liian toiminnalliseksi ja miespuoliset lukijat kuittaisivat sen tavallisena eläinjuttuna siihen tutustumatta. Sarjan ennakkomaineen tuntien pelko saattaa olla turha.

Arvostelu on kirjoitettu mangasarjan ensimmäisen osan pohjalta.
Loppuarvio: 4/5
+ Enemmän kuin odotettu julkaisu.
- Vanhahtava.