Weed
Pojasta polvi vesittyy
Teksti: Nita Lohi
Anime-lehti 1/2012
On siis sanomattakin selvää, että Hopeanuoli-mangaa seuraa sen jatko-osa Ginga densetsu Weed, Suomessa ytimekkäästi vain Weed. Vuonna 1999 alkanut manga ilmestyi keski-ikäisille miehille suunnatussa Manga Goraku -lehdessä peräti kymmenen vuoden ajan.
Mangasarja seuraa Ginin pennun seikkailuja kymmenisen vuotta Hopeanuolen tapahtumien jälkeen. Tarina alkaa, kun englanninsetteri GB törmää nimihenkilöön ja tämän emoon. Kuolemansairas emo kertoo viime henkäyksillään pennun olevan tarunhohtoisen Ginin poika ja pyytää GB:tä viemään pennun isänsä luo Ouuhun, missä Ginin lauma aikoinaan kaatoi terrostikarhu Akakabuton ja perusti koirien paratiisin. GB nimeää pennun Weediksi siinä toivossa, että henki olisi siinä yhtä sitkeässä kuin rikkaruohossa, ja lähtee saattamaan sitä Ouun paratiisiin.
Weed-mangan alku seuraa koirakaksikon matkaa ja ensiksi hyvin episodirakenteinen. Hopeanuolen lukeneille pätkittäisyys ei ole mitään uutta, mutta siinä tien päällä tavatut hahmot lähtivät mukaan ja olivat tärkeässä osassa myös lopputaisteluissa. Weedin alkupuolisko taas on aika mitäänsanomaton, ja hahmot unohtuvat yhtä nopeasti kuin ilmestyvätkin.
Koirien paratiisin rappio
Itse Ouuhun päästään kuitenkin jo kakkoskirjan puolivälissä. Siellä Weediä ja GB:tä odottaa kaaos. Villikoirien huhutaan hyökänneen ihmisten kimppuun, ja niitä sanotaan jo Akakabuton veroiseksi ongelmaksi. Koirien paratiisin asukit ovat jakautuneet kapinallisiin ja Ginille uskollisiin, eikä juuri kukaan ole nähnyt johtajaa upseeristoineen viime aikoina. Ouun laumassa on mukana tuttujen koirien jälkikasvua, kun taas koiria hävittämään lähteneiden metsästäjien johtajana nähdään Hidetoshi. Vain Ginin entinen omistaja, jo nuoreksi mieheksi varttunut Daisuke, uskoo yhä Ouun koiriin ja halua estää niiden tappamisen.
Kuvio on kiinnostava, mutta myös omiaan etäännyttämään lukijoita, koska tutut hahmot ovat yllättäen muuttuneet toisenlaisiksi. Toisaalta Ginin jälkikasvun elämästä on irronnut viihdyttävämpää ja järkevämpää settiä kuin alkuperäisten hahmojen seikkailuista Akakabuton päihittämisen jälkeen.
Hopeanuolen viimeisissä pokkareissa Ouun lauma otti yhteen mystisten susisoturien kanssa. Loppuyhteenotot menettivät viimeisetkin mielenkiinnon rippeensä, kun taistelijat vain käyttivät samaa tekniikkaa toisiaan vastaan ja se koiraeläin voitti, joka oli kohtalon määräämänä oikeampi käyttämään kyseistä iskua. Weed ei onneksi sorru yhtä tylsään meininkiin, vaan taisteluissa on jälleen oikeaa strategiaa.
Nimihenkilömme Weed ei ole yhtä karismaattinen sankari kuin Gin. Nuori ja naiivi pentu mättää isompiaan turpaan epäuskottavan hyvin: vaikkei lihasvoima riittäisikään, tahdonlujuudesta ei ole puutetta. Toki myös Gin oli kokeneempia, aikuisia koiria parempi taistelija - mutta mangassa näytettiin, mistä sen neuvokkuus ja rohkeus olivat peräisin. Ginin taidot olivat yhdistelmä tiikeriraitaisen karhukoiran geenejä ja Takedan ukon kovaakin kovempaa koulutusta. Weedille taas jumalaiset taistelukyvyt ja ääretön sinnikkyys on ilmeisesti suotu syntymälahjana.
Pentu on myös ärsyttävän puhtoinen pyhimys, joka antaa ilman muuta anteeksi kauheimmillekin roistoille riippumatta siitä, katuvatko nämä edes tekojaan. Tämäkin ominaisuus on suoraan isältä peritty, mutta voittamattomuuden tavoin se tuntuu tislautuvan Weedissä entistä voimakkaammaksi ja rasittavammaksi.
Takahashin koirat ovat periaatteen miehiä, jotka pitävät tuon tuostakin melodramaattisia palopuheita oikeudesta ja uhrautuvaisuudesta. Pelkurimainen GB onkin koiramangoille epätyypillinen päähahmo. Pikkupäsmäri Neron käskyjä noudattava GB muistuttaa luonteeltaan ennemmin Sniperin kätyriä Hyenaa kuin Ouun lauman raavaita uroita, mutta sen arkuus ei ole halveksuttavaa vaan käytännöllistä.
Weedin syöksyessä epäitsekkäästi vaaratilanteesta toiseen GB jättäytyy sivuun miettien järkevästi, ettei maailmassa selviä pelkillä hyvillä aikomuksilla. Sen piilevä oikeudentunto saa sen kuitenkin kiiruhtamaan apuun sotasuunnitelma takataskussaan. Nämä piirteet tekevät GB:stä Takahashin koirista inhimillisimmän, ja sympaattisen setterin kasvua on kiinnostavampi seurata kuin yksioikoisen Weedin.
Koirajengeistä geemutantteihin
Hopeanuolen menestyksestä suuri osa juontunee nostalgiasta ja juonikuvion uutuudenviehätyksestä. Weedin kohdalla taistelevat koirat ovat kuitenkin jo vanha juttu. Vahvojen, uskomattomista kauhuista selvinneiden uroiden sijasta matkan varrella kohdataan pikkurikollisiin rinnastettavia koirajengejä, joiden pomot pakottavat pentuja ja hylkiöitä palvelemaa niitä.
Weedin koiramaailma on arkipäiväistynyt. Sieltä puuttuvat ninjakoirat, harppuunakarhut ja kovapintainen, vanhan pyssyn kera petoja jahtaava metsästäjänrähjä. Futago-solaa todellisuudessa terrorisoiva hirviömäinen geenimanipuloitu koira ja muut Weedin kohtaamat vastustajat vievät myöhemmin tunnelmaa jälleen fantastisempaan suuntaan. Kolmikymmentämetrisen tappajakarhun ylittävää vihollista on kuitenkin vaikeaa keksiä, eikä Takahashi siinä oikein koskaan onnistunutkaan.
Hopeanuolen dramatiikka tasapainottelee hyvin ohuella rajalla naurettavan ja naurettavan upean välillä, eikä Weed tunnu pysyvän sillä paremmalla puolella. Siinä esiintyy myös enemmän slapstick-huumoria, joka vaivaannutti jo edeltäjässään pariin otteeseen. Hopeanuolessa nähnyt, toisiaan nuijat ojossa jahtaavat koirat eivät istu muutoin realistiseen ympäristöön, joten toivoa sopii, että Weedissä moiselta vältytään.
Ennallaan Weedissä ovat suuret ihanteet sekä traagiset koirakohtalot, joilta ei säästy juuri kukaan. GB:n raastava taustarina on taattua Takahashia, setterin toveri Sasuke löytää koskettavasti takaisin omistajiensa luo ja myös ilkeästä Blue-ärhentelijästä paljastuu uusia puolia, kun se saa ensimmäisen kerran hyvyyttä osakseen.
Julkaisu on tavallista Punajätti-laatua. Käännös on Hopeanuolesta tutun Juha Myllärin käsialaa, ja koirat haastavat yhä eläväisesti ja karkeasti kuin aiemminkin. Hieman ihmetyttää, että kultaisennoutajan pennun nimi on kääntynyt Meriksi, vaikka sen pitäisi selvästi olla Mel. Pokkareiden kansia koristaa vain rykelmä koiria yksivärisellä taustalla, mikä näyttää kieltämättä tylsältä.
Periaatteessa Weed tarjoaa Hopeanuolen faneille lisää melodramaattisia mutta jännittäviä koiraseikkailuja, mutta se tuskin on kovimpien Hopeanuoli-puristien mieleen. Takahashi on kuitenkin genren kiistaton kuningas, joten jos koiramanga yhä kiinnostaa, Weediä kannattaa vilkaista. On se parempi kuin Hopeanuolen sudet.
Teos 2/3
Lainattava
- Elämää suurempia koiratarinoiden fanit saavat juuri sitä, mitä tilaavatkin. Weed ei kuitenkaan ole yhtä mukaansatempaava kuin edeltäjänsä, joten 60 pokkarissa riittää kahlattavaa.
Julkaisu 2/3
- Paino jälki ja käännös toimivat. Suurin ongelma on tylsät kannet.
Joitain typoja korjattu. Näitä postauksia tulee nyt julkaistua valmiina jonkin aikaa.
VastaaPoistaArvostelu on suoraan sanottuna täyttä paskaa. Kolme osaa ei riitä mihinkään ja arvostelija ei näe sarjaa omana teoksenaan.