Fanina: Kuinka avoin voi olla?

Hämmästelen aina toisinaan fanien avoimuutta omista mielipiteistä ja omasta elämästä. Miten eri ihmiset kertovat sellaisiakin asioita, joita ei välttämättä tulisi mieleen sanoa. Ihailen ainakin itse juuri tällaista rohkeutta.

Minulle on jäänyt vahvasti mieleen ihmisten kertomuksia esim. kiusaamisesta ja sen vaikutuksista. Fandomissa on voinut minusta myös avoimesti keskustella masennuksesta, ujoudesta tai sosiaalisiin tilanteisiin liittyvästä ahdistuksesta. Jotkut ovat jakaneet rakkauselämäänsäkin tai kertoneet, miten kotona tai omassa elämässä muuten menee. Miten ihmiset ovat kykeneet jakamaan tällaisia asioita? Mikä saa heidät tekemään niin?

Hyvä esimerkki avoimuudesta.

Tällaista avoimuuttahan tapahtuu hyvin paljon netin kautta. Eli kasvokkain samanlaista avoimuutta ei välttämättä tulisi niin nopeasti. Internet itsessään mahdollistaa todella paljon, oman vapauden. Kukaan ei tunne sinua ja tarinaasi ja levittele asioita samalla tavalla kuin oikeassa elämässä. Itse olen kokenut avoimuudella yhteisöllisyyttä. Se on poistanut tietynlaisia muureja, jolloin koen kuuluvani tunnepuolella hyvin vahvasti fandomiin. Voin uskoa, että jakamalla omia kokemuksia ja ajatuksia, ihmiset ovat halunneet vaikuttaa monella tavalla. Kenties on niinkin, että kun mennään tämän kaiken ulkopuolelle - olemme paljon enemmän. Muutakin kuin faneja, jonka kautta kaikki virallinen kohtaaminen tapahtuu.

Miksi sitten ihailen tällaista toimintaa? Edellä mainittujen seikkojen lisäksi siksi, miten näen sen olevan fanien hyvinvointia tukeva seikka. Samalla itse fandomia. Olen itse joutunut todella pitkään peittämään itsessäni olennaisia asioita. Minusta on hienoa, että joku voi välttyä tältä tai oppia pois itsensä häpeämisestä. Uskallus tällaiseen rohkeuteen taitaakin muistuttaa minua omasta matkastani. Mutta on se vain hienoa, että fandomissa ei sinänsä ole tabuja. Keskustelua saadaan aikaiseksi, vaikka ehkäisypillereistä.

Sitten on tietysti kysymys siitä, kuinka avoin voi olla? Minusta kukin päättää, mitä jakaa itsestään ja omasta elämästään netin puolella. Vai jakaako mitään. En oikeastaan vaadi ihmisiltä tiettyjen asioiden kertomista, jolloin kunnioitan rajoja. Myönnän olevani todella kiinnostunut ihmisistä ja seuraavani heitä. Mutta tietty etäisyys pysyy. 

Täytyy myöntää, että aiempiin vuosiin verrattuna olen netin puolella sulkeutuneempi. Vielä joskus jaksoin kirjoitella Kaksoissolan foorumin yleisen keskustelun puolelle elämästäni. (Ja on oikeastaan tosi ihanaa aina, kun ihmiset kertovat kuulumisistaan!) Mutta jossain vaiheessa tuli suuri myötähäpeä oman rakkauselämäni jakamisesta 15-vuotiaana, ketutuksistani jne. Oma uskottavuus meni itselleni. Jollain tasolla haluaisin kirjoitella enemmän juuri ihanuuksista ja ketutuksista. Mutta foorumi ei ole itselleni se oikea verkosto siihen. Kaiken sonnan tungenkin Twitteriin. Mutta voisihan sitä ajatella, että alkaisi taas joskus kirjoittamaan edes omista kuulumisista.

Välillä olen miettinyt oman yksityisyyden/avoimuuden rajaa. Nykyään minulla alkaa olla sama, jos sukunimeni löytää Facebookista. Mutta politiikasta en oikein lähde puhumaan. Minulla ei ole taitoa tai älyä siihen. Eri ratkaisuja tms. voi toki aina kommentoida. Mutta se taitaa jäädä pois muun rinnalla. Parisuhdeasiat taitavat olla toinen juttu. En sulje pois ns. vakavempiakin aiheita. En vain ole enää oikeastaan tunkemassa itseäni niihin. Eli enemmän harrastan tuollaista jutustelua kahden kesken.

Mutta se omaan elämään ja vakaviin aiheisiin liittyvästä avoimuudesta. On olemassa myös avoimuutta liittyen fandomiin, siihen kuuluviin ihmisiin ja ongelmiin. Ja oikeastaan aina, kun nämä asiat kohtaavat, on jälki rumempaa. Vaikka aina ei tarvitsisi olla.

En tiedä, että onko ongelma ns. niissä asioissa mitä tuodaan julki. Minusta tärkeämpää on juuri se, miten asian x esiintuominen tapahtuu. Ja ennen kaikkea, miten sitä viedään eteenpäin. Koen, että näissä asioissa jokaisella on kehitettävää. Kuten vastaavasti omassa käytöksessä ja ilmaisussa muutenkin. On hienoa, että epäkohtia tuodaan esiin ja niihin puututaan. Rehellisesti sanottuna itselläni ei ole kykyä tällaiseen avoimuuteen. Kenties leimautuminen ja katkera muistelu vuosienkin päästä pelottaa liikaa. Vaikka miten olisin hienotunteinen ja muuta. Toisaalta enpä ole pahemmin joutunut tällaisiin tilanteisiin. Mutta kyllä osaan asioita ratkaista, jos jotain tulisi. En vain ehkä itse olisi se, joka tarttuisi epäkohtiin "julkisesti".